Pikkusisko

Home/Kotiin
Up/Ylos

Sivulla soi taustamusiikki|

Ulla Paananen

ent. Lohilahti, s. Rekunen

Ulla Kristiina 1960-luvun alkupuolellaSairaanhoidon opettaja

Oulu

Synnyin 1952 lounaisessa Hämeessä Urjalan kunnan Vahosten kylässä maanviljelijän tyttärenä. Olen nelilapsisen perheen nuorin. Vanhemmat maanviljelijä Oma Rekunen (1910-94) ja vaimo Else Leander (1913-97). Muita sisaruksiani ovat Matti (1938), Maija-Leena (1941-90) ja Simo (1944-97) (vertaa sukutiedot).

Ylioppilaaksi Urjalan yhteiskoulusta, jonka jälkeen valmistuin sairaanhoitajaksi Oulun sairaanhoitajaopistosta. Myöhemmin alaan liittyviä erikoistavia ja täydentäviä opintoja.

Työsuhteita mm. Oulussa ja Peräseinäjoella.

horizontal rule

Perhe

Reino ja Ulla vihittiin Urjalan kirkossa

Aviopuoliso Reino Lohilahti 1972 - 92.

Päivi Lohilahti 1995Anna Lohilahti 1995

Lapset Päivi (s. 1974) ja Anna (s. 1980).

horizontal rule

Aviopuoliso Unto Paananen 1996 - .

Vihitty Helsingin Kulosaaren kirkossa. Vihkimisen toimitti piispa Eero Huovinen.

Tervetuloa Ulla Kristiina Paanasen kotisivulle!

Olen sairaanhoidon opettaja Oulun terveydenhuolto-oppilaitoksessa, joka on yksi Oulun seudun Ammattikorkeakoulun seitsemästä oppilaitoksesta. Pääasiassa opetan kätilötyötä ja ohjaan opinnäytetöiden tekoa.

Olen syntynyt hitaassa hiljaisessa Hämeessä "hyvänä vuotena", jolloin mm. Englannin prinssi Philip vieraili maassamme. Kotipitäjäni on Urjala, jossa on toki muutakin kuuluisaa kuin Martti Innasen Taikayö. Synnyin maanviljelijäperheen nuorinpana Rekusen sukuun, josta vanhin veljeni Matti Rekunen on tekemässä sukutukimusta. Puolisoni Unto Paananen on latinan lehtori ja historian dosentti Oulun yliopistossa.

Opintieni on kestänyt yli neljäkymmentä vuotta, eikä loppua näy! Kansakoulun neljä ensimmäistä vuotta ahkeroin Vahosten kansakoulussa kolmen kilometrin päässä Honkolan kartanosta ja Väinö Linnan kotimaisemista. Urjalan yhteiskouluun pääsin ensimmäisellä yrityksellä, vaikka opettajani yläkoulussa vähän epäilikin. Keskikoulun viisi luokkaa sujuivat ihan mukavasti 18 km:n päässä kotoa, mutta onneksi linja-autoliikenne huolehti meidän syrjäkylän lasten koulumatkoista niin, etten enää tarvinnut koulukortteeria kuten veljeni Matti. Lukio oli saatu myös oppikouluumme, ja valkolakkia oli itsestään selvyytenä lähdettävä hakemaan. Kirjoitin ylioppilaaksi keväällä 1971 ja siitäpä sitten hain opiskelemaan tuttujen neuvot mielessä.

Aloitin opinnot Oulun sairaanhoito-opistossa syksyllä 1971 ja samalla opettelin elämään kaukana kotoa. Urjalaan on yli kuusisataa kilometriä, nelostie oli siihen aikaan todella kuoppainen, mutkainen ja kapea. Kotona kävin vain suurina juhlina: karvalakkiloman aikana (nykyisin syysloma), jouluna ja kesällä. Matka onnistui parhaiten junalla, jolloin aikaa kului yleensä yli 12 tuntia. Urjalan asemalta kolkuteltiin ensin Toijalaan, sitten vaihdettiin Tampereelle menevään junaan ja Tampereella Oulun junaan. Vaunut olivat täpötäysiä, pääasiassa opiskelijoita, penkit usein kovia puupenkkejä eikä makuupaikkoihin ollut varaa. Matkanteko ei siis mitenkään houkutellut! Ja evästä piti tietenkin olla voipaperissa...

Veljeni olivat innostuneita lentämisestä, ja he olivat ystävällisesti kustantaneet minulle lentolipun ensin pääsykokeisiin Ouluun toukokuussa ja sitten menolipun opiskelemaan. Kyllä lentomatkailu oli paljon helpompaa, vaikka matkaan kuului välilaskuja. Reitti kulki Tampereelta Jyväskylän kautta tai sitten Tampereelta Kuopioon, Kajaaniin ja sitten Ouluun.

Asuin Oulun sairaanhoito-opistossa oppilasasuntolassa monen muun pitkämatkalaisen kanssa. Sisäoppilaitoksen säännöt olivat ensi kertaa kotoa poissa asuvalle nuorelle ihan siedettävät: ilmoittautumisvelvollisuuksia ja keskuksen hoitamia puhelinyhteyksiä. Mutta liinavaatteet kuuluivat edulliseen asumiseen, ruoka oli halpaa ja kerroksen yhteisessä oleskelutilassa vietettiin monia hauskoja kestejä. Sitä paitsi asuinkumppaneista tuli todella hyviä ystäviä, kun siinä opittiin elämään yhdessä ja kasvettiin aikuisiksi ja vastuullisiksi ihmisiksi!

Suoritin sairaanhoitajan tutkinnon jouluna 1973 ja siirryin heti töihin Oulun yliopistolliseen keskussairaalaan, jossa olin ollut jo kaikki kesät töissä. Ensimmäiset sijoitukseni olivat tietenkin naistentautien klinikassa, jossa olin eniten ollutkin opiskeluaikana. Sain viran naistentautien leikkaussalista, jossa viihdyin todella hyvin. Koko klinikka, naistentautien ja synnytysklinikka, oli erittäin mukava ja yhteistyökykyinen yksikkö: vietimme yhdessä joulujuhlat ja kevätjuhlat, teimme virkistysretkiä eri puolille Pohjois-Suomea ja autoimme toisiamme kiireisinä aikoina ilman suurempia ongelmia.

Tyttäreni Päivi syntyi jouluna 1974 ja aloin äitiyslomalla ajatella jatko-opiskeluja. Sitten vihdoin hakeuduin jälleen Oulun terveydenhuolto-oppilaitokseen opiskelemaan ja valmistuin kätilöksi vuoden koulutuksen jälkeen 1977. Palasin virkaani naistentautien leikkaussaliin, mutta hyvin pian minua tarvittiin myös synnytyssalin riveissä. Nautin työstäni äitien ja vauvojen parissa. Mieheni sai töitä Etelä-Pohjanmaalta ja niin pakkasimme omaisuutemme rekkaan ja muutimme Peräseinäjoelle jouluksi 1979. Asuimme tasakattoisessa omakotitalossa keskellä peltoa alueella, johon vasta suunniteltiin asuinaluetta. Ankeata oli, sillä tuttuja ei ollut, taivas kaartui kovasti korkealla ja maisema oli niin kovin tasaista Hämeen kukkuloihin ja Koillismaan vaaroihin tottuneille. Jotta aika ei kävisi liian pitkäksi ilmoittauduin Etelä-Pohjanmaan keskussairaalaan Seinäjoelle työläiseksi ja eipä aikaakaan, kun sain kutsun naistentautien osastolle erikoissairaanhoitajaksi. Työt jatkuivat ja huomasin olevani lapsivuodeosastolla apulaisosastonhoitajanakin. Nyt pääsin jälleen moderniin työyhteisöön, joka kehitti synnyttäneiden ja vauvojen hoitoa ja antoi mallia koko Suomelle!

Sain työskennellä EPKS:n synnytys- ja naistentautien yksikön eri osastoilla. Suurimman osan ajasta olin lapsivuodeosastolla, joka kehitti erityisesti vierihoitoa ja imetystä. Olin myös synnytyssalissa ja äitiyspoliklinikalla, mutta raskaana olevien osastolla eli prenataaliosastolla olin vain itse asiakkaana. Toinen tyttäreni syntyi 1980 syksyllä ja hurmasi koko työtoverijoukon. Ennen raskautta minulle oli ehdoteltu koordinoivan osastonhoitajan tehtäviä, mutta en ilman koulutusta ollut siihen halukas. Äitiyslomalla hain sitten Oulun terveydenhoito-oppilaitokseen hallinnolliselle koulutuslinjalle ja pääsinkin, jälleen kerran. Kesällä 1981 oli siis opiskeltava yhtä ja toista kesäyliopistossa; vauva mökillä Iissä aputytön hoivissa istuskelin suorittamassa kasvatustieteen approbaturia.

Hallinnon tutkinnon suorittaminen mahdollisti ylihoitajan tehtäviin hakeutumisen, ja perheeni muuttaessa tällä kertaa Haapavedelle jäi tehtäväkseni etsiä töitä Oulaskankaan aluesairaalasta. Keväällä 1983 sain apulaisylihoitajan viran Oulaskankaalta, mutta koska synnytysosastolla oli henkilösiirtoja ja virkavapauksia, siirryin osastonhoitajan sijaiseksi osasto 1:lle eli juuri synnytys- ja naistentautien osastolle. Yhdessä kehitimme osastoa äitikeskeisemmäksi ja pohdimme mahdollisuuksia vierihoidon tehostamiseen. Juuri kun uudistuksemme olivat jotenkin päässeet liikkeelle, tulivat Oulun terveydenhoito-oppilaitoksesta rehtori Ines Kuittinen ja apulaisrehtori Annikki Lämsä sairaalaan ja kutsuivat minut neuvotteluun. He ilmoittivat minulle, että viimeisimmäksi opiskelleena minun tuli aloittaa opettaminen Oulun terveydenhoito-oppilaitoksen sivutoimipisteessä Oulaisissa. Hoitohenkilökunnasta oli pula, koulutason tutkinnon suorittaneille tarjottiin mahdollisuutta opiskella sairaanhoitajan tutkinto puolessatoista vuodessa. Suostuin kotvasen harkittuani ja alkoi seuraava kouluttautuminen.

Samalla kun opetin Oulaisten talouskoulun tiloissa sairaanhoitajiksi opiskelevia opiskelin Oulun terveydenhoito-oppilaitoksessa opettajatutkintoa. Työn ohessa opiskeltuna sain sen valmiiksi 1986, jolloin hain myös Oulun yliopistossa aloittavien hoitotieteen opiskelijoitten joukkoon. Aloitin ensimmäisten opiskelijoitten joukossa, mutta opintoni ovat edelleen kesken, sillä työn ohessa opiskelu ei ole onnistunut. Jatkuva opiskelu jossakin tutkintoon johtavassa koulutuksessa vie energiaa ja vaatii kyllä jossain vaiheessa myös veronsa.

Harrastukset ovat koko ikäni liittyneet luoviin toimintoihin. Ollessani Urjalan yhteiskoulun ensimmäisellä luokalla minulla oli kaksi hyvää kuvaamataidon opettajaa: Teljä Kavanko ja Helga Somersalo, jotka kumpikin ovat kuvataiteilijoita. Myöhemmin opettajanani oli Inkeri Toikka, kuvataiteilija hänkin, Pertti Santalahti Humppilan lasitehtaalta ja sitten pisimmän ajan taiteilija Eero Kopisto, jonka vapaaehtoisiin kuvataidetunteihin osallistuin hyvin mielelläni. Suvussani äitini serkku Otto Berggrén on ollut taiteilija, ja hän antoi ensimmäiset piirustusliidut minulle ollessani ehkä 5-6 vuotias. Otto oli usein perheemme vieraana ja koristeli kotimme tauluillaan ja seinämaalauksillaan. Eikä hän ajanut pois pikkutyttöä, vaan näytti miten värejä käytetään.

Äitini lauloi Urjalan seurakunnan kirkkokuorossa, jolle johtajaksi 60-luvulla tuli tulisieluinen musiikkimies kanttori Toivo Lankinen. Hän perusti Urjalaan torvisoittokunnankin, johon veljeni Simo liittyi trumpetistina. Simo opetti minutkin soittamaan trumpettia, mistä taidosta olen melkein yhtä ylpeä kuin ministeri Olli-Pekka Heinonen! Ja itsestään selvää oli, että kun kanttori Lankisella oli musiikkitunnit koulussa ja perustettiin kuoro, minä liityin siihen. Kanttori Lankinen väitti, että osaan laulaa hyvin, kun olin aina äidin mukana kirkkokuoron harjoituksissa ja opin tekniikan. Kotonani oli myös "tämmäysharmooni" eli pikkuinen harmooni, jolla etenkin molemmat veljeni soittivat. Minäkin kiipesin pirtissä itsekseni harjoittelemaan musiikkia ilman nuotinlukutaitoa, vaikkakin luultavasti jotakin nuoteista ymmärsin ilman musiikinteoriatuntejakin. Isää lukuunottamatta koko perheemme oli siis hyvin musikaalinen; jouluisin äiti toivoi laulettavan joululauluja äänissä, sillä hän lauloi sopraanoa, sisareni Maija-Leena ja minä(!) alttoa tai sopraanoa ja Matti tenoria sekä Simo bassoa - tai ehkä kaikki oli sittenkin aivan päinvastoin.

Aloitettuani opiskelun Oulussa tuli ajankohtaiseksi löytää itselleni jotakin mukavaa tekemistä. Sitä löytyi tietenkin oppilaskunnasta ja opiston "enkelikuorosta", joksi silloinen kuoronjohtaja Elias Palola sen oli ristinyt. Esiinnyimme pääasiassa opiston omissa juhlissa, mutta olen ollut myös Oulun Laulun pääsiäisoratoriossa Jeesuksen lapsuus keväällä 1972 avustavassa kuorossa. Silloin Oulussa oli Oulun Kaupunginorkesterin kapellimestarina Stephen Portman, joka tuntui hyvin vaativalta johtajalta. Kokemus oli hyvin merkittävä ja sanalla sanoen upea!

Opintojeni jälkeen olin ilman kuoroa ja kaipasin kovasti kaikenlaista äänellistä virikettä. Pääsin koelaulun jälkeen Merikosken Lauluun, isoon naiskuoroon, jossa oli mukana myös opiskelutoverini Salme Koskelo, jonka solistiset taidot olivat tulleet tutuiksi jo opistoaikoina. Muutto Peräseinäjoelle katkaisi hieman lauluharrastuksia, mutta sattumien kautta pääsin Seinäjoelle Törnävän kirkkokuoroon alttoihin. Kuoron johtajana oli kanttori Pekka Reku, joka hänkin on hyvän muusikon maineessa. Lisää sattumia tuli, kun kanttori Tauno Satomaa piti Seinäjoen alueen kamarikuoroille laulukurssia ja työtoverini vierihoito-osastolta ei päässytkään mukaan. Niinpä hän järjesti minulle tilaisuuden harjoitella Halleluja-kuoro-osuutta. Ei tuntunut sekään liian helpolta!

Palattuani Ouluun opiskelemaan liityin kanttori Pekka Mäntymaan johtamaan nuorisokuoroon Te Deum, joka harjoitteli ja esiintyi Pyhän Tuomaan kirkossa. Ohjelmisto oli monipuolista ja vaativaa ja kuoron johtaja erittäin inspiroiva ja innostava. Saimme tehdä yhteisproduktioita Tuiran Kamarikuoron kanssa, joka oli sitten aikuisille tarkoitettu kuoro. Olimme yhdessä laulamassa Oulun upean konserttisalin, Madetojasalin vihkiäisissä Beethovenin Oodia ilolle. Muutin taas pois Oulusta ja Haapavedellä lauloin kanttori Martti Murtoperän johtamassa kirkkokuorossa. Pääsinpä kerran avustamaan Kiuruvedelle pääsiäisyön palvelukseen ortodoksista kuoroakin, joka taisi siihen aikaan potea laulajapulaa. Meitä lähti Haapavedeltä bussillinen laulamaan ja palvelukseen osallistumaan. Ouluun palattuani jälleen 1986 liityin takaisin kuoroon ja nyt oli jo aika siirtyä aikuisten osastoon eli Tuiran Kamarikuoroon.

Tuiran Kamarikuoron ohjelmisto on aina sisältänyt hyvin monimuotoista musiikkia: suurteoksia, joihin tarvitsimme orkesteria ja solisteja, kansanlauluja ja pikkukuorolauluja, joita esitettiin erilaisissa kokoonpanoissa, modernia musiikkia ja liikettä. Ilmaisulla on ollut hyvin suuri painoarvo esityksiä muokattaessa. Ohjelmiston vaativuus on luonut hyvän yhteishengen, ja eri matkat ulkomaille antoivat runsaasti kasvunmahdollisuuksia suhteessa itseen ja toisiin sekä tietenkin musiikkiin. Ehkäpä mieleenpainuvimpia matkoja olivat matka Roomaan 1987, matka Varnan laulukilpailuihin, konserttimatka Kanadaan Torontoon ja suomalaisalueille Sudburyyn 1991.

Upeimpia kokemuksia tielläni on ollut oopperan kuorossa laulaminen eli esiintyminen La Traviatassa. Esiintymispuku, jonka oli suunnitellut Anna Kontek, on edelleen kalliina aarteena vaatekaapissani, vaikka kuopukseni sitä havitteleekin vanhojenpäivän asuksi. Hauskoja kuorotilaisuuksia ovat olleet äitienpäiväkakkukahvilaulajaiset lääninhallituksen tiloissa ja kuoron suljetut pikkujoulut henkisine lahjoineen.

Opiskelija-aikoina olin mukana myös oppilaskunnan toiminnassa. Kerran sain edustaa jopa valtakunnallisilla opiskelijapäivillä Lappeenrannassa, jonne matkustaminen 1970-luvulla oli todellinen urakka. Itärataa pitkin matka todella kesti ja junaa piti vaihtaa ainakin kaksi kertaa.

Ammattiyhdistystoiminta vei myös mukaansa, sillä OYS:n naistentautien leikkausosastolla hoitajat kuuluivat kaikki Leikkaussalihoitajien yhdistykseen. Taisinpa toimia tiedottajana ja sihteerinäkin samalla kun opettelin järjestötoimintaa. Tietenkin myös sairaanhoitajaliiton piiriyhdistyksessä tuli olla mukana, jotta tiesi, missä mennään. Silloin oli hyväksi osallistua järjestötoiminnan kursseihin, joita jo silloin järjesti Oulun kansalaisopisto Tuirassa. Anneli Kiukas opetti kokoustekniikkaa perus- ja jatkokursseilla.

Terveydenhuoltoalan opettajat otti sitten riveihinsä kun opetustyö muuttui päätoimeksi. THO:n Oulun yhdistyksessä toimin sihteerinä ja tiedottajana, valittiinpa minut luottamusmieheksikin aikoinaan. Yhteistoimintaelimessä olin kehittämässä henkilöstöhallintoa oppilaitoksessa. Samoja periaatteita, joihin me päädyimme 1990-luvun alkupuolella, tunnutaan noudatettavan vielä saman vuosikymmenen lopullakin. Silloin tällöin saan vielä puheluita tiedonjanoisilta ammattiyhdistykseen tulleilta; jossakin on ilmeisesti vanhoja yhteystietoja.


horizontal rule

Sähköpostia voit lähettää osoitteella ulla.paananen@oamk.fi

Linkki veljeni Matti Rekusen kotisivulle.



 

Onnellinen! Silmä toivon riemua täynnä, mä tähtäilen taivaan reunaa, vaeltaakseni halki ohdakkeisen maan.

(A. Kivi)

 

 

Sivut perustettu 1996. Sivuja päivitetty 28.05.2012
( matti.rekunen @ gmail.com ; jotta osoite toimisi, poista siitä kaksi sanaväliä)

© 1996-2012 Matti Rekunen